Se "oikea"

Tiistaina 28.2., yhtä yötä ennen karkauspäivää, lähdimme lähestymään Awasaa. (Virallinen kirjoitusasu vaihteli Awasan ja Hawassan välillä; en oikein päässyt perille siitä, kumpi oli se ”oikea” tapa ilmaista asia.)

Olimme varautuneet pitkään automatkaan, samoin kuin siihen että korkeuserojen aiheuttama paineen vaihtelu saattaisi aiheuttaa päänsärkyä ja korvakipua. Olimme siis osanneet varautua ottamalla mukaan musiikkia ja etsimällä hyvää nukkuma-asentoa.

Matka sujui oikein leppoisasti. Vaikka meitä oli varoiteltu teiden huonosta kunnosta, tiet Awasasta Addisiin olivat oikein miellyttävät (ainakin jos vertaa etelämmässä oleviin hiekkakuoppateihin). Maisemien katselu vei suurimman osan alkumatkasta. Monen mielestä maaseudulla näkemämme Afrikka oli sitä ”oikeaa” Afrikkaa – eli siis sitä Afrikkaa, josta monella oli ollut käsitys jo etukäteen, sitä stereotyyppistä Afrikkaa.

Ja sitähän se oli. Savannia, ruohoa, akaasiapuita ja apinoita. Kyliä ja paahdetta, jota on vaikea selittää suomalaiselle, sillä Suomessa aurinko ei ole yhtä polttavan kuuma. Ihmisten vaatteet muttuivat riekaleisemmiksi ja likaisemmiksi ja puhdas vesi oli kortilla.

Eläimiä – lehmiä, aaseja, vuohia ja lampaita – näkyi suurina laumoina, jotka useinkin saattoivat tukkia tien. Taitavat kuskimme Elias ja Tamrat luovivat auton torven ja sulavien manöövereiden avulla eläinten joukossa sujuvasti, kuten heiltä saattoi odottaakin! Meille ostettiin matkan aikana myös mansikoita (joita Suomessa saadaan vielä odotella varmaan useiden kuukausien ajan).

Unelmien täyttymys olivat kamelit. Pysähdyimme kamelifarmille ja riemastuimme ajatuksesta, että pääsisimme näkemään oikeita kameleita kosketusetäisyydeltä.

Meidät kuitenkin talutettiin erään valkoisen, suitsitun kamelin luo. Pääsimme ratsastamaan pienen kierroksen erämaan laivalla (jonka nimi on harvinaisen osuva, ainakin keinuvuudesta päätellen). Loppupäätelmänä osaan sanoa että kamelilla on karheaa karvaa kyttyränsä päällä, ja toivon joskus pääseväni Egyptiin oikealle, pidemmälle kamelikierrokselle. Leppoisia kavereita, vaikka tuntuikin siltä että ne virnistelivät meille.

Autossa nukkumisesta voin todeta sen verran, että etenkin kuoppaisilla teillä se on kyky, joka kehittyy. Vasta satojen kilometrien jälkeen ja istumapaikkojen vakiinnuttua kehitin itselleni hyvän nukkuma-asennon, jota pienimmät kuopat tai vaeltavat eläinlaumat eivät haitanneet.

Illalla saavuimme Awasaan, luo suomalaisen Terhikin, joka on asunut Etiopiassa pari vuosikymmentä. Me tytöt yövyimme ”tyttöjen talossa”, joka oli viiden asuttava talo vähän matkan päässä varsinaisesta talosta. Majoituksesta ei ollut valittamista (ainoa paikka etelämpänä, jossa hyttysverkot olivat ehjiä) ja parempaa ruokaa emme ole saaneet missään muualla. Oli viihtyisää vaellella upeassa puutarhassa suomalaistyylisen talon ulkopuolella.

En ole koskaan nähnyt valtavamman kokoisia haikaroita. Ja koska joki oli aivan tyttöjen talon vieressä, ääni oli sen mukainen. Meteli yleisesti ottaen oli suurempi kuin Addisissa: kaskaat ja heinäsirkat sirittivät niin kovalla äänellä, että seisoessani ulkona puun alla jouduin peittämään korvani, sillä melu kävi tärykalvoihin. Ilmeisesti ötökätkin ottavat täällä mallia leijonilta.

Leijonia ja kameleita ei Etiopiassa muuten luontaisina ole. Kameleita tänne on tuotu käsittääkseni muualta, ja leijonia näkee vain eläintarhassa (joka on katastrofi eläinten ystävälle). Apinoita täällä on omasta takaa, ja apinatarinoita pääsette kuulemaan pian – dramaattisia käänteitä ja vaarallisia tilanteita! Pikkupoika Joonatan opetti meille sen "oikean" tavan syöttää apinoita: kuulemma yksi pala kerrallaan.

 Sittenpä syömään. Viimeisiä päiviä viedään; kohtahan tässä voi laskea jo tuntejakin siihen, että olemme Suomessa!

Kisses&hugs,

Serafima